Maailman paras terveydenhoitojärjestelmä kriisissä

Maailman paras terveydenhoitojärjestelmä kriisissä

Suomen terveydenhuoltojärjestelmää on perinteisesti pidetty yhtenä maailman parhaista – ja sairastaminen onkin Suomessa edelleen poikkeuksellisen edullista yksilölle. Julkisen terveydenhuollon asiakasmaksut ovat nimellisiä (terveyskeskuskäynti maksaa enintään noin 28 euroa, korkeintaan kolme kertaa vuodessa), ja vuotuinen maksukatto rajoittaa kulut kohtuulliselle tasolle. Kuitenkin terveydenhuollon kriisi Suomessa ei liity rahaan, jonka potilas maksaa, vaan siihen pääseekö potilas hoitoon ajoissa ja helposti. Viime vuosina hoitoon pääsyn esteet ovat kasvaneet kahdella rintamalla: palveluiden maantieteellinen saatavuus on heikentynyt ja hoitoon pääsy on byrokratisoitunut. Seuraavassa tarkastellaan näitä kahta näkökulmaa analyyttisesti ja vertaillaan tilannetta siihen, mitä suomalaisille on luvattu ja mihin he ovat tottuneet.

Lähipalvelut katoavat: maantieteellinen saavutettavuus heikkenee

Liikkuva hoitovastaanotto syrjäseudulla: Kun paikallinen terveysasema lakkautetaan, joudutaan terveyspalveluita tuomaan asukkaiden luo esimerkiksi pakettiautoon rakennetussa klinikassa. Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen (SOTE) myötä vuoden 2023 alussa vastuu palveluista siirtyi kunnilta hyvinvointialueille. Uudistuksen tavoitteena oli taata yhdenvertaiset, helposti saavutettavat lähipalvelut kaikille. Ennen aluevaaleja 2022 puolueet vannoivatkin, että jokaisessa kunnassa säilyy oma terveysasema ja lääkärin sekä hoitajan vastaanotolle pääsisi lähellä kotia. Toisin on käynyt: lupauksista huolimatta yli puolet hyvinvointialueista on lakkauttanut terveysasemia tai supistanut niiden palveluja. Vuoden 2024 alussa Suomessa oli yhteensä lähes 500 terveysasemaa, mutta päätökset on tehty jo yli sadan terveysaseman lopettamisesta tai niiden palveluiden oleellisesta vähentämisestä. Tämä on tapahtunut riippumatta siitä, mitkä poliittiset puolueet alueilla ovat vallassa – talouden realiteetit ja henkilöstöpula pakottavat samanlaisiin ratkaisuihin kaikkialla.

Terveysasemien harveneminen tarkoittaa, että monilla seuduilla lähin lääkärin vastaanotto on nyt kauempana kuin ennen. Esimerkiksi joillakin hyvinvointialueilla on päätetty keskittää palveluja isompiin sote-keskuksiin: Kymenlaaksossa ennakoidaan, että vuoteen 2030 mennessä vielä 3–4 terveyskeskuksen palvelut siirretään isompiin yksiköihin väestön vähentyessä ja ikääntyessä. Pohjois-Pohjanmaalla toiminut asiantuntijoiden ExA-ryhmä on tuonut esiin huolen, että lähipalveluiden karsiminen on edennyt vastoin lupauksia – on jopa tapauksia, jossa iäkkäitä potilaita siirretään jatkohoitoon satojen kilometrien päähän omalta paikkakunnaltaan. Tällainen kehitys heikentää hoidon jatkuvuutta ja kansalaisten turvallisuudentunnetta. Paikallinen terveyskeskus, jossa on lääkäri paikalla, on itsessään psykologinen turva väestölle kuten professori Pekka Larivaara huomauttaa – sen olemassaolo luo luottamusta siihen, että apua on tarvittaessa saatavilla nopeasti lähellä.

Miksi terveysasemia sitten lopetetaan, vaikka kansalaiset arvostavat niitä? Taustalla ovat useat tekijät. Henkilöstöpula, erityisesti lääkärivaje, vaivaa julkista terveydenhuoltoa kroonisesti, ja lisäksi talouden raamit ovat tiukat. Hyvinvointialueet kamppailevat alijäämien kanssa, ja säästöjä haetaan kiinteistökuluja karsimalla sekä keskittämällä resursseja. Harvaan asutuilla alueilla lääkärin saaminen pieneen terveyskeskukseen on ollut vaikeaa, joten palveluja pyritään tarjoamaan toisin keinoin. Yksi ratkaisu on ollut liikkuvat palvelut: esimerkiksi Etelä-Karjalassa on otettu käyttöön kiertävä sairaanhoitajan vastaanottoauto (“Mallu-auto”), joka kiertää kylissä hoitaen perustason tehtäviä ja on etäyhteydessä lääkäriin. Liikkuvat yksiköt ja etävastaanotot voivat paikata osan palveluaukosta, mutta asiantuntijoiden mukaan ne eivät voi täysin korvata pysyvää terveysasemaa – esimerkiksi kaikkia toimenpiteitä ei pakettiautossa voi tehdä hygienisesti, eikä digiyhteys korvaa fyysistä kohtaamista joka tilanteessa. Suunta on kuitenkin selvä: jos jokin kiinteä palvelupiste on pakko sulkea, yritetään tilalle tuoda edes osittaista korvausta etä- ja liikkuvilla palveluilla. Kansalaisen näkökulmasta tämä tarkoittaa sopeutumista uusiin käytäntöihin ja usein pidempiä matkoja hoitoon. Lähipalveluiden harveneminen onkin tehnyt hoitoon hakeutumisesta raskaampaa etenkin ikääntyneille ja autottomille, mikä heikentää terveyspalveluiden yhdenvertaista saatavuutta alueellisesti.

Hoitoon pääsyn byrokratia: puhelinportinvartijat lääkärin tiellä

Maantieteellisten etäisyyksien lisäksi suomalaiset potilaat kohtaavat nyt toisenlaisen kynnyksen: byrokraattisen portinvartioinnin, joka hidastaa ja hankaloittaa lääkäriin pääsyä. Vielä jokin aika sitten oli tavallista, että terveyskeskukseen saattoi soittaa ja varata ajan lääkärille, tai jopa mennä paikan päälle jonottamaan akuuttivastaanotolle. Nyt suora ajanvaraus on käytännössä kadonnut perusterveydenhuollosta. Tilalle on tullut puhelimessa tehtävä hoidon tarpeen arviointi, jossa potilaan on ensin vakuutettava terveyden- tai sairaanhoitaja siitä, että lääkäriä tarvitaan. Vasta tämän ammattilaisen tekemän triage-arvion jälkeen potilas saa ajan lääkärille – jos saa ollenkaan.

Tämä uusi käytäntö on turhauttanut monia. Emeritusprofessori Pekka Larivaaran mukaan "lääkäriin pääsy on mennyt vaikeammaksi" juuri siksi, että lääkärille pääsee vain hoitajan puhelimitse tekemän hoidontarpeen arvion kautta. Hoidon tarvetta arvioiva hoitaja toimii eräänlaisena portinvartijana, jonka tehtävä on estää vastaanottojen ruuhkautumista. Periaatteessa hoitotakuu säätelee, että yhteydenottoon vastataan ja arvio tehdään pian – eikä puhelimessa ole tarkoitus tehdä diagnoosia, vaan yhdessä potilaan kanssa päättää jatkosta. Käytännössä kuitenkin puhelinpalvelulle on muodostunut monin paikoin kynnysrooli, jossa soittajalle ei anneta vastaanottoaikaa, ellei asia vaikuta riittävän vakavalta. Terveyskeskusten resurssipula on johtanut siihen, että tavoitteeksi on tullut "välttää terveyskeskuksen ruuhkautuminen eikä palvelun tuottaminen potilaille". Moni potilas kokee jääneensä ilman tarvitsemaansa lääkäriapua, jos puhelinhaastattelun perusteella vaiva tulkitaan lieväksi.

Ongelmallista on, että puhelimessa on vaikea arvioida potilaan tilannetta luotettavasti. Larivaara huomauttaa, että jopa kokeneelle lääkärille on haastavaa arvioida uuden potilaan hoidon tarve ilman tapaamista – saati että arvion tekisi hoitaja pelkän puhelinkeskustelun perusteella. Tästä syystä monet asiantuntijat pitävät nykyistä järjestelmää liian byrokraattisena ja potilaan edun vastaisena, ja he ehdottavat sen purkamista. ExA-ryhmän esittämä vaihtoehto olisi joustavampi malli, jossa potilas, omahoitaja ja omalääkäri yhdessä sopivat hoitoon pääsystä avoimella ajanvarausjärjestelmällä. Toisin sanoen lähtökohdaksi pitäisi palauttaa ajatus, että potilas saa tarvittaessa tavata lääkärin ilman kohtuuttomia ylimääräisiä väliportaita.

Nykyisen puhelimessa tapahtuvan hoidontarpeen arvioinnin riskeistä on myös näyttöä. Oulun yliopiston yleislääketieteen professori Juha Auvinen toteaa, että tutkimusten mukaan etänä diagnosoiduilla potilailla on suurempi riski myöhempiin komplikaatioihin, päivystykseen ja sairaalahoitoon joutumiseen. Digitaalisten oirearvioiden ja puhelinkonsultaatioiden varaan rakentuva hoito saattaa johtaa virhediagnosointeihin, kun potilasta yritetään hoitaa häntä fyysisesti näkemättä. Jos potilas ei saa ajoissa käydä vastaanotolla, sairaus voi edetä vaarallisesti. Monet muistuttavatkin, että hoitoon pääsyn vaikeuttaminen ei pitkällä aikavälillä tuo säästöjä – päinvastoin, se voi johtaa raskaampiin ja kalliimpiin hoitoihin myöhemmin.

Miksi näin byrokraattinen malli on omaksuttu? Taustalla on jälleen resurssipula ja pyrkimys tehostaa toimintaa. Lääkärivajeen vaivaamissa terveyskeskuksissa ajatellaan, että kokeneet hoitajat pystyvät ratkaisemaan osan tapauksista puhelimessa neuvomalla, jolloin vain vaikeammat tapaukset ohjataan lääkärille. Pandemia-aika kiihdytti etävastaanottojen ja puhelinarvioiden käyttöä entisestään. Lisäksi markkinoilla on toiminut konsulttiyhtiöitä, jotka ovat kaupanneet hyvinvointialueille malleja hoidon tehostamiseksi. Yksi eniten huomiota saanut on Savoa Partners Oy, jonka konsultit ovat useissa kunnissa ja alueilla ajaneet aggressiivisesti etähoitomallia: yritys lupaa jopa “yli 90 prosenttia terveyskeskuksen potilaista voidaan hoitaa etänä”. Savoan toimitusjohtajan mukaan “etähoito tuottaa niin hyvää hoitoa, että paluuta vanhaan vastaanottopohjaiseen meininkiin ei enää ole”. Tällaiset väitteet ovat kohdanneet vastarintaa monilta lääkäreiltä ja hoitajilta. Esimerkiksi Satakunnassa konsulttivetoista tiimimallia vastustaneita ammattilaisia on irtisanoutunut. Heidän mukaansa ihmiset eivät pääse hoitoon uudistuksen myötä, mikä on johtanut “kentän hätähuutoon” tilanteen korjaamiseksi. Julkisuuteen tulleet tapaukset kertovat karua kieltä: jos tavoitteeksi tulee vain puhelinyhteyksien ja etäkontaktien määrä, eikä potilaan todellinen terveyshyöty, hoidon laatu kärsii.

Tilanne on johtanut paradoksiin, jossa julkisen terveydenhuollon lääkärinvastaanotosta on tulossa harvinaista luksusta. Vaikka Suomessa ei kukaan henkilökohtaisesti konkurssiin sairastuessaan menekään, moni sairastunut joutuu taistelemaan päästäkseen ylipäänsä lääkärin arvioitavaksi. Hoitojonojen pituus on ollut poliittinen kiistakapula: edellinen hallitus kiristi hoitotakuuta siten, että syksystä 2023 alkaen perusterveydenhuollon lääkärille pitäisi päästä 14 vuorokaudessa. Uusi hallitus on kuitenkin päättänyt höllentää hoitotakuun vaatimuksia – jatkossa kiireetöntä hoitoa voidaan joutua odottamaan jopa kolme kuukautta. Tämä päätös on herättänyt arvostelua, sillä kolmen kuukauden odotusajassa piilee riski terveysongelmien pahenemisesta ja eriarvoisuuden kasvusta. Kaiken lisäksi moni pelkää, että pitkä odotus ajaa maksukykyisiä potilaita yksityislääkärille, mikä puolestaan syventää kahtiajakoa: hyvätuloiset pääsevät hoitoon rahalla, kun taas muut joutuvat jonoon odottamaan.

Yhteenveto: Edullinen mutta vaikeasti tavoitettava hoito

Suomen terveydenhoitojärjestelmä elää murroksessa, jossa sen kaksi peruspilaria – taloudellinen tasa-arvoisuus ja helppo saavutettavuus – ovat ajautuneet ristiriitaan. Yhtäältä järjestelmä pysyy yhä taloudellisesti yhdenvertaisena: kenenkään ei tarvitse jättää lääkärissä käyntiä väliin rahasyistä, toisin kuin monissa maissa, joissa korkeat kustannukset muodostavat esteen hoidolle. Toisaalta kuitenkin hoitoon pääsyä vaikeuttavat nyt maantiede ja byrokratia. Monille suomalaisille arki on muuttunut niin, että vaikka terveyskeskusmaksu olisi kolikon luokkaa, lääkärille pääsy vaatii sitkeyttä, aikaa ja jopa onnea. Syrjäseudun asukas saattaa joutua matkustamaan pitkän matkan keskitettyyn sote-keskukseen, ja ennen kuin hän pääsee sinne asti, hänen on läpäistävä puhelintriagen seula kertoakseen huolensa riittävän vakuuttavasti.

Analyyttisesti tarkasteltuna Suomen terveydenhuollon kriisi on erikoinen yhdistelmä niukkuutta ja korkeaa laatua. Järjestelmä tuottaa edelleen erinomaisia hoitotuloksia globaalissa vertailussa ja tekee sen kustannustehokkaasti, mutta resurssien niukkuus pakottaa rationoimaan pääsyä palveluihin tavalla, joka turhauttaa sekä kansalaisia että ammattilaisia. Vertailun vuoksi monissa maissa ongelma on päinvastainen: vaikkapa Yhdysvalloissa lääkäriin pääsee nopeasti, jos on varaa maksaa, kun taas Suomessa kaikki saavat hoidon edullisesti mutta harva pääsee nopeasti lääkärille. Ihannetilanteessa terveydenhuoltojärjestelmä tarjoaisi sekä kohtuuhintaisuutta että sujuvaa saatavuutta – tällä hetkellä Suomi on saavuttanut ensimmäisen, mutta kamppailee toisen kanssa.

Kriisin ratkaiseminen edellyttää sekä lyhyen että pitkän aikavälin toimia. Lyhyellä aikavälillä hoitoon pääsyn pullonkaulat on tunnistettava ja purettava: tämä voi tarkoittaa lisähenkilöstön palkkaamista puhelinpalveluihin, takaisinsoittojonojen lyhentämistä ja joustavampia ajanvarauskäytäntöjä. Byrokratian vähentäminen ei tarkoita potilasturvallisuuden vaarantamista, vaan sitä että potilaan pääsyä lääkärin vastaanotolle ei estetä turhaan silloin, kun hän itse kokee tarvitsevansa lääkärin arviota. Pitkällä aikavälillä taas tarvitaan investointeja perusterveydenhuoltoon: enemmän koulutettuja yleislääkäreitä ja hoitajia, parempia digiratkaisuja, jotka tukevat hoitoa (mutta eivät korvaa fyysistä kohtaamista silloin kun se on tarpeen), sekä poliittista sitoutumista palveluverkoston ylläpitoon myös harvaan asutuilla alueilla. SOTE-uudistuksen alku on ollut kivikkoinen, mutta sen perimmäiset tavoitteet – palveluiden yhdenvertainen saatavuus, oikea-aikaisuus ja jatkuvuus – ovat yhä saavutettavissa, mikäli ongelmiin tartutaan. Maailman paras terveydenhoitojärjestelmä ei voi lepätä maineensa varassa, vaan sen on sopeuduttava muuttuvaan toimintaympäristöön ilman että kansalaisten luottamus hoitoon murenee. Nyt käynnissä oleva julkinen keskustelu ja asiantuntijoiden analyysit ovat tärkeitä ensiaskelia kohti korjausliikettä: tavoitteena on terveydenhuolto, joka on yhtä aikaa edullinen, laadukas ja aidosti helposti saatavilla sitä tarvitseville.

Eero T.Ä.

Lomakkeen yläreuna

Lomakkeen alareuna