Tuomas Holopainen, runoilija

 

Nightwishin musiikki on monille tunnistettavinta sen sinfonisen voimakkuuden ja mahtipontisten melodiakulkujen ansiosta. Mutta yhtä vahva – ja ehkä vielä syvemmin koskettava – elementti on yhtyeen lyriikka. Suurin osa sanoituksista on Tuomas Holopaisen käsialaa. Hän ei ole vain säveltäjä, vaan myös runoilija, tarinankertoja ja sielunmaisemien kuvaaja. Tässä artikkelissa sukelletaan Nightwishin lyyriseen maailmaan: sen teemoihin, tyylikeinoihin ja kehityskaareen.

Fantasiasta filosofiaan – teemallinen kehityskaari

Nightwishin varhaiset levyt, kuten Angels Fall First (1997), Oceanborn (1998) ja Wishmaster (2000), nojaavat vahvasti fantasiaan, myytteihin ja mielikuvituksen maailmoihin. Holopaisen sanoituksissa vilisee viittauksia Tolkieniin, Dragonlance-kirjoihin, muinaisiin jumalhahmoihin ja satuolentoihin. Kappaleet kuten Elvenpath, Stargazers ja FantasMic rakentavat musiikillisia fantasiamaailmoja, joissa paetaan todellisuutta kohti kauneutta, seikkailua ja ihmettä.

Vuosien mittaan sanoitukset ovat muuttuneet yhä henkilökohtaisemmiksi ja filosofisemmiksi. Wishmaster (2000) Century Child (2002) ja Once (2004) toivat mukaan eksistentiaalisia ja emotionaalisia sävyjä: Dead Boy’s Poem, Nemo, Creek Mary’s Blood – kaikki kuvaavat identiteetin etsimistä, menetyksen kipua ja inhimillistä hämmennystä.

Dark Passion Play (2007) Dark Passion Play (2007) -albumilla monet kappaleet purkivat Tarja Turusen dramaattista eroa yhtyeestä: esimerkiksi “Bye Bye Beautiful” ja “Master Passion Greed” käsittelivät suoraan lähteneen solistin ja hänen puolisonsa aiheuttamia tuntoja. Samalla albumilla “The Poet and the Pendulum” maalasi säveltäjän omaa elämäntarinaa musiikin kautta. Imaginaerum (2011) puolestaan sukelsi mielikuvituksen maailmaan: siltä löytyy niin lapsuuden painajaisia (“Scaretale”) kuin hyvän ja pahan voimia vertauskuvallisesti kuvaava “Ghost River”.

Tämän jälkeen Holopainen on laajentanut näkökulmaansa vieläkin laajemmalle: Endless Forms Most Beautiful (2015) ja Human. :II: Nature. (2020) ammentavat tieteestä, evoluutiosta, humanismista ja luonnon kunnioittamisesta. Viimeisimmällä albumilla Yesterwynde (2024) historia ja mytologinen aikakäsitys kietoutuvat yhteen muistojen ja ihmisyyden teemojen kanssa.

Tarinankerrontaa ja runon rytmiä

Holopaisen lyriikat ovat usein narratiivisia – ne kertovat tarinoita tai kuvaavat hetkiä, joiden ympärille rakentuu kokonainen tunnetila. Hän käyttää runomittoja, sisäsointuja ja vapaa- tai puolimittaa, jossa rytmi palvelee merkitystä, ei toisinpäin. Usein sanoituksissa toistuu kauneuden ja kuoleman jännite – esimerkiksi kappaleessa Ghost Love Score, jossa rakkaus ja menetys muovautuvat sinfoniseksi eepokseksi.

Tyypillistä Holopaiselle on myös kielikuvien kerroksellisuus. Hän ei kaihda koristeellisuutta: tähtien tanssi, varjojen laulu, kuiskivat tuulet – nämä eivät ole pelkkiä metaforia vaan kerronnan ydin. Luonto ei ole tausta vaan toimiva näyttämö. Esimerkiksi kappaleessa Élan elämä virtaa kuin vesi ja ajattelu kuin tuuli – sävelen ja sanan sulautuessa toisiinsa.

Symboliikka ja viitteellisyys

Holopaisen sanoitukset ovat täynnä intertekstuaalisia viitteitä: kirjallisuuteen (Walt Whitman, Tolkien, Dawkins), elokuviin, klassiseen musiikkiin ja filosofiaan. Esimerkiksi Song of Myself (2015) ottaa nimensä suoraan Whitmanin runosta ja rakentuu 24-minuuttiseksi meditaatioksi minuudesta ja maailmasta. Scaretale puolestaan yhdistää painajaismaiset sadut goottilaiseen groteskiin.

Hän käyttää myös toistuvia symboleja, kuten:

• Dead Boy – toistuva hahmo, joka edustaa lapsuuden viattomuutta, luovuutta ja menetettyä yhteyttä itseen.
• Meri ja yö – sisäisen matkan, vapauden ja salaisuuden symboleita.
• Kuu ja tähdet – tavoittamattoman kauneuden ja haaveiden kuvasto.

Tämä symboliikka ei ole suljettua vaan kutsuvaa: kuulija voi löytää oman merkityksensä kunkin rivin takaa.

Lyriikka kokemuksena – hiljaisuudesta pauhuun

Yksi Holopaisen suurimmista vahvuuksista sanoittajana on kyky luoda tunnejännitteitä. Kappale voi alkaa lähes kuiskauksella (The Islander, Sleeping Sun) ja kasvaa massiiviseksi sinfoniseksi purkaukseksi (The Greatest Show on Earth, Ghost Love Score). Sanoitus ei ole vain sana – se on tunnelman muotoilija. Holopainen käyttää hiljaisuutta, rytmitystä ja sanavalintoja samalla tavalla kuin säveltäjä käyttäisi sointuja.

Etenkin live-esityksissä sanoitusten voima konkretisoituu: Ghost Love Score tunnetaan hetkenä, jolloin yleisö – ja esiintyjät – kokevat yhdessä jotain lähes rituaalinomaista.

Johtopäätös: sanoitukset sielun peilinä

Nightwishin musiikki ei olisi sama ilman Holopaisen lyriikkaa. Se on yhdistelmä romantiikkaa, mystiikkaa, melankoliaa ja toivoa. Hän ei kirjoita pelkästään lauluja – hän rakentaa maailmoja. Jokainen albumi on kuin uusi luku kaunokirjallista sarjaa, jossa tutkitaan elämän merkitystä, ihmisyyden haurautta ja universumin ihmeellisyyttä.

Siksi Nightwishin lyriikka ei vanhene – se kasvaa kuulijan mukana. Niin kuin hyvä runous, se avautuu uudelleen ja uudelleen – riippuen siitä, kuka kuuntelee, milloin ja miksi.

Eero