Kun ihminen katoaa käsitteeseen

Ihminen on helppo paketoida.

Yksi sana riittää.

”Asiakas.”

”Potilas.”

”Tekijä.”

”Uhri.”

”Johtaja.”

”Narsisti.”

”Työntekijä.”

”Maahanmuuttaja.”

”Sairas.”

”Suorituskeskeinen.”

”Erityisherkkä.”

Me rakastamme käsitteitä, koska ne antavat tunteen hallinnasta.

Ne luovat rajat, joihin voimme ripustaa pelkomme ja toiveemme.

Mutta kun ihminen katoaa käsitteeseen, jokin tärkeä sammuu.

Katse ei enää kohtaa toista – se kohtaa luokituksen.

Ja vähitellen ihmisestä tulee vain kuvaus.

Vain piirre.

Vain tarina, jonka joku toinen on kertonut.

Silloin ei enää kysytä: "Mikä sinä olet?"

Vaan: "Mihin sinut voi sijoittaa?"

Käsitteet eivät tunne. Ne nimeävät.

Ja kun nimeäminen korvaa kohtaamisen –

ei synny ymmärrystä, vaan inventaario.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain byrokratiaan tai asiantuntijajargoniin.

Sosiaalisen median alustoilla – erityisesti TikTokissa – käsitteistäminen tapahtuu lähes automaattisesti.

Nuoret oppivat puhumaan toisistaan lyhyiden tunnisteiden kautta:

joku on “main character”,

toinen “red flag”,

kolmas “pick me girl”.

Henkilö ei ole enää yksilö,

vaan someprofiilista löytyvä paketti ominaisuuksia, joita voi analysoida, kategorisoida ja kommentoida kuin tuotekuvauksia.

Kun ihmisyys typistyy trendaaviin käsitteisiin, kadotetaan tilaa ristiriitaisuudelle, keskeneräisyydelle ja kontekstille.

Persoona muuttuu esineeksi

– käyttöliittymäksi, jonka funktio on viihdyttää, ärsyttää tai kerätä tykkäyksiä.

Se ei ole kohtaamista, vaan käsitetaistelua nopeutuneessa informaatiovirrassa.

Käsitteet ovat tehokkaita – mutta ilman varovaisuutta ne nielevät sen, mitä varten ne alun perin luotiin: ihmisen.

Riko